You can't always get what you want
You can't always get what you want
You can't always get what you want
But if you try sometimes you might find
You get what you need

Maybe I should start singing this whenever I start thinking I'd rather opt for a eh boyfriend (I kinda hate that word) with a less intense relationship with his best friend... Or in my mind has some pretty ridiculous opinions... Sigh. ;)

My life has changed but I still don't like cooking. Especially when need to use stuff I've never used before. Apparently it's good for me. Note to self and everyone else: never live with someone who thinks that forcing you to cook is a road to happiness. Well, it might be if you get other things for that then, but... Coconut milk and curry sauce? Plus it has to be seasoned. And one of my partners in life and crime sure does like buying different kinds of spices. Hmm.

And no, (this for Eli's mum), I am not engaged. WHAT?!

xD

Koska itselleen nauraminen on niin hauskaa... Niin voin jakaa, että katselin tuossa Areenasta viime keskiviikon Min Morgonia, vaikka vannoin, että tekisin sitä vain hyvästä syystä. Ei, minulla ei ole mitään antipatioita ruotsinkielisiä aamuohjelmia kohtaan, ei. (Hivenen olisi nyt hälyttävää, jos näin kokisin.) Lähinnä vain ensisijainen syy. Tosin kyllä minusta A. Wickström on jo ihan jees, mutta... Kun...
Niin. Samalla eksyin tuijottamaan (en tiedä kyllä minkä sekaisin tuntein) jo Inceptionin edellä  näytettyä (tai siis nehän näytti yhden) Harjunpää (ja pahan pappi) traileria ja teasereita. Mulla on jotenkin ongelmia tän suomen kielen kanssa, mä en ymmärrä, miten se ei musta sovi oikein mihinkään elokuvaan. Tajuan joo, ettei kukaan menisi katsomaan, mikäli leffat tehtäisiin täällä ruotsiksi, mutta mun pään kannalta ois ihan kiva. Sitä paitsi siinä on Peter Franzén pääosassa (ja veri lentää). Mulla on jotenkin kaksijakoinen olo. Siistiä oli kuitenkin ne aivan järkyttävän Ilta-Sanomien? toimittajan kuvauspaikkajutut. (Tosin hakkasin päätä seinään siinä vaiheessa, kun avustajana oli joku jätkä jota ei homma tuntunut kiinnostavan yhtään. NIIN.) Vaikka haastattelut oli aika hirveitä, sitä katto ihan kiinnostuneena. Harvemmin Kampin metroasemalla kuitenkaan pyöritään noissa merkeissä. Ja muutenkin. Mutta sen toimittajan tiedätkö mitä täällä tänän yönä tapahtuu kyselyt... Kukaan ei tiennyt muuta kuin että joku jää metron alle tmv. Öh. Ei varmaan tiedäkään. Avustajille kun ei sitä kässäriä... Mutta miksei tässä Harjunpää-filmatisoinnissa ole mitään yhtä vetävää slogania kuin Vareksessa vuonna kukka ja kivi. Kohta sataa.

Ah, olen siis nyt jostain aivan käsittämättömästä syystä haalariton ihminen. Voi kauhea!! Mä en siis voi koristella niitä merkeillä! Mutta oli niiden sovittamisen katsominen aika hauskaa. Siihen asti kunnes sieltä piti päästä pois ja mä en osannut avata ovea. Shit... Repeilen täällä jo itelleni. En mä tajunnut, että siinä pitää vielä jotain satans nappulaa painaa... Yhm. Saattoi tietysti olla, että keskityin liikaa siihen öh rahastonhoitajaan, joka on siis aivan tavallisen näköinen ihminen, mutta kun täytyy muistaa nauttia elämän pienistä iloista. Kuten kuivasta huumorista ja äänestä, ai ja puhetavasta. Musta tää tapa sanoa esimerkiksi göra ö lyhyenä on niin valloittava. Edelleen.

Kuulkaas, kun niitä juomalauluja on vähän vaikea laulaa ilman snapseja ja alkoholittomien snapsien saaminen opiskelijapiireissä. Hmm... Yhtä todennäköistä kuin menninkäiseen törmääminen. Tai no ei nyt. Tokihan joka tilaisuudessa on tarjolla alkoholiton vaihtoehto, mutta mitä ei sanota on se, että olet kyllä aika NIUHO jos sitä vaadit ja erottaudut joukosta välittömästi. Niuho on oman henkilökohtaisen ohjaajani käyttämä sana. Det finns alltid sådana niuhot som valittaa att allt e hela tiden alkohol alkohol alkohol. Nii-in. Men det är ju det. Jag ska int vara nykter där alltså jag ska - på förhand- ursäkta mitt beteende imorgon. No siis eihän se mitään. Sähän et oo ku ikäloppu meihin verrattuna. Olen tuhoon tuomittu.

Ja mä kun ihan oikeesti voisin melkein jopa laulaa niitä snapsvisor. Ainakin hommata sen kirjan ihan kulttuurimatkamuistoksi.

Mutta näinhän mä Stefan Wallinin tänään!

Kaikki virheet a la minä tai tuutorini.

Hyvästi sosiaalinen ja normaali elämä, tervetuloa katkeruus. Olen saavuttanut elämäni epänormaaleimman pisteen. Mutta ei siitä sen enempää! Huomenna pitäs mennä kahvilaan istumaan ja puhumaan opetusohjelmasta, ihan kiva ajottaa tää tähän kun ekoille kursseille piti siis ilmoittautua eilen... Mutta mitäpä siitä, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Samalla jos näkin pari tuttua naamaa ja sais vähän lisää mainosta kaikesta siitä, mitä ei kannata missata, mutta mihin mulla on jokin ihmeellinen tulppa, josta kaikki kyllä jo tietää.

Nootta vähän iloisemmalla nuotilla. Sain äidiltä eilen neuvoja. Kivaa, että äiti jaksaa mun valitusten jälkeen vielä olla positiivinen. Voin kertoa esimerkin, mutta ei saa nauraa. Tai en mä kehtaa. Tää kaikki jää nettiin vuosikausiksi. Mutta siis, äiti sai kyllä vakuuteltua mulle, että kaverit pysyy, etten ole lopunelämääni yksin vieraassa kaupungissa tai yksin asunnossa. Lupasin hommata koirat sitten yli kolmikymppisenä. Muuten on kyllä välillä aika huono olo, hyvä puoli siinä kuitenkin on, että se menee aina ohi kun saan muuta ajateltavaa. Kelpaiskin ihan mikä tahansa. Mut ei mikään mitä vois olla. Selkeämpiä tähtäimiä. Kuten esimerkiksi se, että jos mä nyt kuitenkin hakisin vaihtoon. Tiedänhän minä, että pakenemalla mikään asia ei selviä, mutta kyllä mulle silti kelpais.

Nyt mä haen mun paperipäiväkirjan ja jaan loput sinne.

Huomenna ajan autoni T:hen. Jos osaan. Eka Prismaan sitten meille.

Suosikkien löytäminen euroviisuista tänä vuonna tuottaa huomattavia vaikeuksia. Mikäänhän ei tietenkään voi estää minua niitä katsomasta, mutta kenen toivoisi voittavan - siinä vasta ongelma. (Paras tukka palkinto onkin sitten helpompi, ehkä. Tai no. On.)

Hiekan, betonin ja kivien kantaminen on aika hauskaa.  Kirjeen avaaminen kaatosateessa ei ehkä ole fiksua, mutta kun oli pakko.

Mulle tulee taas opiskelupaikkaongelmat. Mutta vasta euroviisujen jälkeen!

She might consider disappearing. Or just saving more money. She might if she didn't feel sometimes that she was all alone except for those who are over 50 and truly soothing. But she can't talk to them. She still has to wait for that one person to whom she can actually tell everything. Although that won't happen. In the end there will always be something she can't say. There is no such thing as freedom among others.

:)

not for good, for fun, for sanity.

It has been/ it is so warm. :D

( Kaikki täällä )